10
Kesto: 6:24
Lukija: Hannu Siitonen
Taistelulähetti leevi mikkola kertoo
Taistelulähetti Leevi Mikkola, Jp2:
Iltapäivällä 7.10. oli komppaniamme Ylijoella. Etenimme taisteluun. Ylitimme joen ja otimme sillanpääasemat vastaan 1. komppanialta. Saksalaiset hyökkäsivät, tarkkaa tykistötulta asemiimme. Täällä lähellä Ylijokea kaatui mm. Posion Tolvan kylän poika, Severi Paaluharju. Oikealta tuli tieto, että vihollinen ylittää jokea. Tykistötuli jatkui lähelle puolta yötä, mutta yön säkkipimeys esti muita sotatoimia. Etsimme suojaa tiheiden kuusten tyviltä. Ehkäpä joku tempautui uneenkin. Aamulla olimme vielä sillanpäässä.
Puolen päivän jälkeen komppaniamme sai käskyn kiertää etuvasemmalla olevien soiden kautta tielle. Se on otettava haltuun, tuhottava sillä kohtaa oleva tykistöpatteri ja pidettävä tie katkaistuna. Vahvistukseksi saimme konekiväärijoukkueen ja lähitorjuntaryhmän.
Etenimme avoparijonossa mäntyä kasvavaa harjannetta. Olin silloin komppanianpäällikkö Peiposen lähetti. Tunnustelijat hidastelivat. Silloin Peiponen sanoi minulle ja toiselle lähetille, Kalevi Saarelle, että lähdetään kärkeen ... Vauhtia, vauhtia! Se lisääntyikin. Kapeikoksi puristuvasta kohdasta meidän piti ylittää suo. Kello oli neljän maissa iltapäivällä, kun olimme suopuustoa kasvavan rämeikön kohdalla. Sumeilematta siitä yli. Laskeuduimme harjulta. Hätkähdimme, saksalaisia edessä! He olivat valinneet saman ylityskohdan. Sakut tulivat avoparijonossa meitä kohti. Heillä ei ollut tunnustelijoita. Vastakkaisesta kummusta pakkautui lisää miehiä.
Komppaniamme pysähtyi Peiposen kädenliikkeeseen ja haki asemia harjanteelta. Kapteeni itse, kaksi lähettiä ja kaksi tunnustelijaa etsivät suojaa aluskasvillisuuden seasta, metsäkoloista ja kuusinäreiden takaa. Nenään tuoksui voimakas suopursun haju. Saksalaiset porkkasivat kohti. Vetisestä maastosta kuului alppikenkien synnyttämiä ääniä. Miksi Peiponen ei avaa tulta? Tallaavat jalkoihin... Viereltä näin, kuinka kapteenin ojennettu ase haki sopivaa kohdetta. Miehen kasvot olivat jäyhän päättäväiset kuin kiveen veistetyt. Etäisyys lyheni, sydän takoi. Sakun kypärän alapuolelta alkoivat kasvonpiirteetkin erottua; jännittyneitä ilmeitä, huohottavaa hengitystä ... Silloin lähinnä ollut saksalainen pysähtyi ja alkoi nostaa empien vasenta kättä. Samassa rävähti Peiposen ase ja mekin vedimme liipaisinta. Ylitsemme kapeikolle vongahti komppaniamme tuliryöppy. Suolta kuului terävia komentosanoja, mutta me emme jääneet odottamaan kuolemaa saksalaisten nokan alla, vaan syöksyimme juoksuun mäelle. Aluskasvillisuus katkeili vihollisen luodeista. Toinen tunnustelijoista kaatui hengettömänä rinteeseen. Harjanteella käännähdin männyn juurelle ja mikä näky: saksalaiset vetäytyivät kapeikolla kuin koulutuskeskuksen harjoituksissa. Luoti raapaisi puun parkkia vasemman olkapääni ja korvalehden väliltä.
Taistelu päättyi. Hämärä tunkeutui metsään ja suolle. Kentällä oli kaatuneita saksalaisia, joita pojat pyrkivät kääntelemään ja evakuoimaan: lompakoissa oli rahaa ja naisten kuvia. Joku tempoo rannekelloa kädestä. Ankaralla käskyllä kapteenimme lopetti moisen touhun. Yksi haavoittunut saksalainen antautui vangiksi.
Jatkoimme suokapeikon yli ja kohti tietä. Illan pimeys syveni. Hyökkäsimme. Tie saatiin poikki, mutta saksalaiset iskivät takaisin ja me peräännyimme. Myöhemmin olemme saaneet tietää, että iskumme oli osunut saksalaisten rykmentin komentopaikkaan. Vetäännyimme tieltä matalaan kuusikkokumpuun. Taistelua ympärillämme, vihollisen tykkipatteri ampui läheltä ylitsemme. Olimmeko motissa? Alkoi sakea lumimyrsky. Tiellä liikkui sakun kolonnia. Joku suomalainen haavoittunut huusi äitiä...
Lähde: Kaakinen, Heikki: Herrasmiessotaa (s. 110).
Takaisin tekstiluetteloon
Taistelujen polku -reitin esittely